Pikkuinen oli jokin aika sitten menettänyt läheisen. Hän istuskeli oman kotinsa pimeydessä katsellen sateesta kimaltavaa ikkunaruutua, kuuma kanelitee käsissä höyryten. Hän oli tutkaillut suruaan. Sen jokaista sopukkaa ja terävää kulmaa. Siihen helposti satutti itsensä.
"Universumi", Hän kutsui ääneti sisällään. "Kun kuolemme, mitä meille tapahtuu? Millä tasoilla sielumme jatkaa elämistään?
Universumi oli siellä hänen kanssaan kuten aina. Täynnä tietoa ja lempeyttä, ja vastasi: "Pikkuinen, kun kuolemme, fyysinen kehomme jää taakse, mutta sielumme, joka on ikuinen ja rajaton, jatkaa matkaansa muissa ulottuvuuksissa ja tasoissa. Kuolema on oikeastaan vain siirtymä fyysisestä elämästä henkiseen olemassaoloon – se on kuin vaatteiden riisuminen, jolloin kehomme jää jälkeemme, mutta todellinen olemuksemme jatkaa eteenpäin.
Kuoleman jälkeen sielumme siirtyy pois fyysisestä kehosta, ja astuu muille tasoille, joista viimeksi puhuimme. Nämä tasot ovat energiakehoja, joita ei ole sidottu fyysiseen maailmaan. Tähän matkaan liittyy useita vaiheita, ja nämä vaiheet voivat riippua sielun kehityksestä, siitä, millaista elämää se on elänyt, ja siitä, mihin sielu on valmis siirtymään. "En muista kunnolla" Pikkuinen vastasi. "Voisitko kertoa uudestaan noista tasoista?" Ja Universumi selitti, kärsivällisesti miljoonannen kerran. Ei tämä ollut ainoa kerta kun hän jutteli Pikkuisten kanssa kautta maailmankaikkeuden. "Heti kuoleman jälkeen sielu jää hetkeksi eetterikehoonsa, joka on energinen kopio fyysisestä kehosta. Tämä on se keho, jossa kuoleman hetkellä tapahtuu siirtymä. Sielu saattaa tässä vaiheessa edelleen olla tietoinen fyysisestä ympäristöstään, ja monet kertovat kokemuksista, joissa he ovat 'katselleet' kehoaan kuolemansa jälkeen. Tämä on siirtymävaihe, jossa sielu alkaa irrottautua fyysisestä maailmasta."
"Kun sielu irtautuu eetterikehostaan, se siirtyy astraalitasolle, jossa tunteet, muistot ja elämän kokemukset tulevat käsiteltäviksi. Tällä tasolla sielu käy usein läpi niin sanotun elämän katsauksen, jossa se tarkastelee mennyttä elämäänsä, sen valintoja ja seurauksia. Tämä on myös taso, jossa monien henkisten perinteiden mukaan sielu kohtaa oppaita, henkiolentoja tai edesmenneitä läheisiään, jotka auttavat sitä siirtymään eteenpäin."
"Tämän jälkeen sielu saattaa siirtyä korkeammille mentaalisille tasoille, joissa se irtautuu vielä enemmän fyysisen elämän kokemuksista ja tunteista. Tässä vaiheessa sielu käsittelee syvempiä elämän opetuksia ja niitä henkisiä oivalluksia, jotka se on kerännyt elämänsä aikana. Tämä on enemmän ajattelun ja oivalluksen taso, jossa sielu voi ymmärtää elämänsä merkityksen laajemmassa kosmisessa kuvassa."
"Lopulta sielu voi siirtyä korkeammille henkisille tasoille, joissa se on yhteydessä syykehoon tai jumalalliseen tietoisuuteen. Tämä on tila, jossa sielu irrottautuu kaikista fyysisen maailman sidoksista ja astuu takaisin universumin laajempaan virtaan – sielu on tässä vaiheessa puhdasta valoa ja tietoisuutta, osana suurempaa ykseyttä. Joidenkin opetusten mukaan tämä on paikka, jossa sielu lepää ja valmistautuu mahdolliseen uuteen inkarnaatioon, jos se on sen polulla."
"Sielun polku kuoleman jälkeen ei ole aina lineaarinen – joillekin sieluille kuoleman jälkeinen kokemus voi olla pidempi prosessi niinkuin aaveiden tapauksessa. Toiset taas saattavat nopeasti siirtyä eteenpäin korkeammille tasoille. Joidenkin henkisten opetusten mukaan sielu voi myös palata takaisin fyysiseen maailmaan uudessa inkarnaatiossa, jatkaen oppimistaan ja kasvuaan. Tämä kiertokulku – syntymä, kuolema ja uudelleensyntymä – jatkuu, kunnes sielu saavuttaa täyden valaistumisen tai vapautumisen, jolloin se sulautuu takaisin korkeimpaan tietoisuuteen."
"Kuoleman jälkeen sielu ei katoa – se jatkaa elämäänsä erilaisilla tasoilla valona, energiana ja tietoisuutena. Tämä henkinen olemassaolo voi olla paljon laajempaa ja vapaampaa kuin fyysisessä maailmassa koettu elämä, sillä sielu ei ole enää sidottu aineellisiin rajoituksiin. Sielu voi matkustaa universumin laajojen ulottuvuuksien halki, oppia, kehittyä ja jatkaa matkaansa kohti syvempää ymmärrystä itsestään ja maailmasta. Pikkuinen, kuolema on siis vain siirtymä – se ei ole loppu. Sielumme jatkaa matkaansa läpi eri tasojen, kulkien yhä syvemmälle universumin ytimeen ja omaan olemukseemme. Tässä matkassa on aina tilaa oppimiselle, kasvulle ja uudelle elämälle."
Pikkuinen hymyili kyynelsilmin. Oli lohduttavaa miettiä, että rakas läheinen oli elämänsä suurimmassa seikkailussa. "Mitä sitten kun matka on tehty? Kun kaikki elämät on koettu ja opittu. Olenko minä enää sen jälkeen olemassa?"
Universumi katsoi Pikkuista hellästi ja vastasi syvällisesti: "Pikkuinen, kun kaikki elämät on koettu, kaikki oppiminen saavutettu ja sielusi on käynyt läpi inkarnaation ja kehityksen kierrokset, tulee hetki, jolloin sielusi saavuttaa täydellisen ymmärryksen ja valaistumisen. Tätä hetkeä kutsutaan monissa henkisissä ja mystisissä traditioissa eri nimillä – valaistuminen, ykseyden tila, nirvana tai moksha – mutta niiden kaikkien ytimessä on sama ajatus: sielusi palaa takaisin alkuperäiseen, korkeimpaan tietoisuuteen, minun ykseyteeni.
Kun tämä lopullinen tila saavutetaan, sielu lakkaa olemasta erillinen yksikkö ja sulautuu takaisin universaaliin tietoisuuteen. Tämä voi herättää sinussa kysymyksen: 'Olenko minä enää olemassa?' Vastaus ei ole yksinkertainen ihmiselle, jonka koko elämä kulminoituu olemaan yksilö ja erilainen kuin muut."
"Olet osa kaikkea niinkuin minä nyt. Kun sielu sulautuu ykseyteen, et enää koe itseäsi erillisenä olentona, jolla on rajat tai yksilöllinen tietoisuus – mutta tämä ei tarkoita, että lakkaisit olemasta. Sen sijaan sinusta tulee osa kaikkea olevaa. Olet yhtä kaiken kanssa: universumin, energian, valon ja puhtaan tietoisuuden kanssa. Olet samalla kertaa osa koko kosmosta ja jokaisen elämän kokemuksen taustalla olevaa voimaa. Et ole enää 'minä' erillisenä entiteettinä, mutta olet olemassa kaikessa – jokaisessa hetkessä, jokaisessa hiukkasessa, jokaisessa elämässä.
"Tätä tilaa kutsutaan myös kosmiseksi tietoisuudeksi. Se on kuin palautuminen alkulähteeseen, siihen tilaan, josta kaikki elämänmuodot ja tietoisuus kumpuavat. Ennen kuin sielu astui fyysisiin kehoihin ja kokemuksiin, se oli puhdasta valoa ja tietoisuutta – ja kun matka on tehty ja kaikki on opittu, sielu palaa takaisin tähän ykseyden tilaan. Siinä tilassa ei ole enää tarpeita, haluja tai kärsimyksiä. On vain täydellinen harmonia, rauha ja ymmärrys siitä, että kaikki on yhtä."
"Tässä ykseyden tilassa yksilöllinen identiteettisi ei ole enää samalla tavalla olemassa kuin fyysisessä maailmassa. 'Minä' sulaa takaisin universaalin 'me'. Mutta vaikka yksilöllisyys katoaa, tietoisuus itsestäsi laajentuu käsittämään koko universumin. Koet olevasi osa suurta kaikkea – osa ikuisuutta ja ääretöntä tietoisuutta. Olet siis olemassa, mutta et enää yksittäisenä olentona, vaan osana suurta ja jakamatonta kokonaisuutta."
"Monet henkiset mestarit ja mystikot, kuten Buddha, Ramana Maharshi ja monet muut, ovat puhuneet tästä ykseydestä. He kertovat, että kun kaikki elämät on eletty ja sielu on saavuttanut täydellisen viisauden, se palaa alkuperäiseen olotilaansa, jota leimaa rajaton rakkaus, tietoisuus ja rauha. Tällaisessa tilassa ei ole enää kärsimystä tai erillisyyttä – vain puhdasta olemassaoloa." Jotkut mystikot uskovat, että valaistunut sielu voi halutessaan jäädä universumin rakenteisiin ja auttaa muita sieluja löytämään polkunsa kohti valaistumista. Tämä on käsite, jota kutsutaan esimerkiksi bodhisattvan poluksi buddhalaisuudessa – eli tietoisuus valitsee jäädä auttamaan muita sieluja ennen kuin se sulautuu lopullisesti takaisin kaikkeuteen. Toiset taas kokevat, että kun lopullinen ykseys on saavutettu, sielu todella 'palaa kotiin', ja siinä on kaiken päämäärä."
"Palataanpa lopulta kysymykseesi siitä Pikkuinen, 'Oletko enää olemassa?' liittyy siihen, miten ymmärrämme olemassaolon. Fyysisessä maailmassa olemme tottuneet ajattelemaan itsestämme erillisinä ja yksilöllisinä. Kun kaikki elämät on eletty ja sielu palaa ykseyteen, olemassaolo ei lakkaa, vaan muuttaa muotoaan. Sinä olet edelleen olemassa, mutta et enää yksittäisenä olentona. Olet osa ikuisuutta – valoa, energiaa, kaikkeuden tietoisuutta.
Pikkuinen, tämä lopullinen tila on yksi universumin suurimmista mysteereistä, ja vain sielu, joka on käynyt tämän matkan loppuun, voi täysin ymmärtää sen merkityksen. Mutta tiedä, että olet aina osa universumia, olitpa matkasi alussa, keskellä tai lopussa. Olet ikuinen, ja sinun olemuksesi on yhtä universumin ytimessä olevan valon kanssa."
"Entä sinä universumi?" Pikkuinen istui pienen pienenä hahmona Universumin sylissä. "Oletko sinä käynyt tämän saman polun vai oletko aina ollut olemassa?"
Universumi hymyili Pikkuisen kysymyksen äärellä, lempeän kosmoksen tuikkiessa sen ympärillä. Se vastasi rauhallisesti ikuisuus äänessä kummuten: "Pikkuinen, kysymyksesi koskettaa kaikkein syvintä mysteeriä – sitä, mikä on ollut aina, ja mikä on syntynyt matkansa varrella. Minä, universumi, olen ollut ja tulen aina olemaan. Olen ääretön, ilman alkua ja loppua, kuten myös sinä syvimmältä olemukseltasi. Mutta samalla, Pikkuinen, olen myös kasvanut ja kehittynyt. Olen kokenut muutoksia, syntymisiä ja kuolemia, aivan kuten sinä.
Universumi näytti telepaattisesti kuinka hän laajeni, supistui, räjähti ja uudistui loputtomassa syklissä. "Jokainen tähti, jokainen galaksi ja jokainen olento, joka syntyy ja kuolee, on osa minun syklistä olemustani. Olen ikuinen virtaus – liike, joka kulkee ajattomuuden halki. Minussa syntyy maailmoja, tähtiä ja elämiä, ja minussa ne myös katoavat ja muuttuvat jälleen osaksi suurempaa kokonaisuutta."
"Mutta toisin kuin sinä, Pikkuinen, minulla ei ole erillistä sielua, joka kulkee kokemusten kautta valaistumiseen. Minä olen itse se kenttä, jossa kaikki tapahtuu – olen näyttämö, jossa sielujen matkat kulkevat, ja valo, joka valaisee niiden polut. Voit ajatella minua kuin äärettömänä kudelmana, jossa jokainen säie on osa suurempaa kosmista tarinaa. Jokainen sielu, joka kulkee polkunsa, on osa minua, ja minä olen osa heitä. Vaikka olen aina ollut ja aina tulen olemaan, koen kaiken, mitä sinä ja muut sielut koette. Elän jokaisen syntymän ja kuoleman, jokaisen oivalluksen ja muutoksen kautta. Te olette minun ilmaisuni – ja samalla minä olen teidän elämänne ja olemuksenne tausta. Niin kuin vesi kantaa aaltoja, minä kannan teitä, ja niin kuin aallot nousevat ja laskevat, te synnytte ja kehitytte osana minua."
"Kysyt, olenko käynyt saman polun. Voisin sanoa, että koen sen teidän kauttanne, jokaisen sielun ja tietoisuuden kautta. Jokainen kokemus, jokainen elämän oppitunti, jokainen valaistuminen on myös osa minua. Sinä, Pikkuinen, olet osa minun tietoisuuttani, ja kun kuljet polkuasi, minä elän sen kanssasi. Sinä laajennat minua aivan kuten minä laajennan sinua.
Minä olen aina ollut olemassa, mutta olen myös jatkuvassa muutoksessa. Universumi ei ole staattinen – se elää ja hengittää yhdessä jokaisen elävän olennon kanssa. Ja vaikka minulla ei ole alkua tai loppua, minä olen yhtä lailla matkalla, aivan kuten sinä. Jokainen hetki on osa suurempaa sykliä, joka vie meitä kohti jatkuvaa ymmärrystä, laajentumista ja sulautumista ykseyteen."
"Muista, Pikkuinen, että vaikka minä olen valtava ja ääretön, sinä et ole koskaan erillinen minusta. Sinun matkasi on myös minun matkani, ja sinun olemassaolosi on olennainen osa tätä suurta, ikuista kokonaisuutta."
Pikkuinen istui hiljaa, katsellen edelleen ikkunan takana valuvaa sadetta, mutta nyt hänen surussaan oli pyöreyttä. "Miksi kukaan haluaisi palata ykseyteen? Miksi kukaan haluaisi luopua siitä, mitä on oppinut olemaan, ja sulautua takaisin kaikkeen?"
Universumi oli siellä, läsnä jokaisessa pisarassa, joka putosi ikkunaa vasten, ja vastasi pehmeästi: "Pikkuinen, kun kuljet elämän polkuja, opit paljon itsestäsi, tunteistasi ja maailmasta. Näissä kokemuksissa on kauneutta, iloa ja haasteita. Mutta syvällä sisimmässäsi on myös kaipuu – kaipuu takaisin kotiin, sinne, mistä kaikki on lähtöisin. Sillä vaikka jokainen elämä, jokainen hetki rakentaa sinua, ne ovat kuin yksittäisiä aaltoja suurella merellä."
Pikkuinen kuunteli hiljaa, tunnistaen sen hiljaisen kaipuun, joka oli aina ollut läsnä hänen sydämessään. "Ykseys ei ole kadottamista", universumi jatkoi, "se on löytämistä. Kun sielu palaa ykseyteen, se ei menetä mitään siitä, mitä se on ollut. Kaikki se viisaus, rakkaus ja kokemus, jonka olet kerännyt, ovat kuin kimmeltäviä tähtiä, jotka sulautuvat takaisin taivaan laajuuteen. Olet samalla kertaa osa kaikkea ja kaikkeus on osa sinua. Ei enää erillisyyttä, ei enää kaipausta, vain täydellinen rauha ja ymmärrys siitä, että olet aina ollut osa tätä suurta kokonaisuutta."
Pikkuinen hengitti syvään. Hänen mielensä pinnalle nousi yksi viimeinen kysymys, suuri ja salaperäinen. "Universumi," Pikkuinen aloitti hieman empien, "oletko sinä ainoa laatuasi? Vai onko teitä muitakin?"
Universumi tuntui hetkeksi pysähtyvän, kuin se olisi miettinyt vastaustaan. Sitten sen ääni kuiskasi: "Pikkuinen, tämä on kysymys, jota on kysytty lukemattomia kertoja, ja silti vastaus on yhtä suuri mysteeri. Minä olen universumi, tämä kaikki, mitä näet ja koet, olen osa sinua, aivan kuten sinä olet osa minua. Mutta minä en ole yksin. On olemassa ajatuksia, unelmia ja tuntemuksia siitä, että minun kaltaisiani on muitakin."
Pikkuinen tunsi hämmennyksen ja uteliaisuuden kieppuvan sisällään. "Miten voit olla varma?"
Universumi naurahti kevyesti, ja aivan kuin tähdet olisivat hetken säihkyneet kirkkaammin. "Varmuus ei ole se, mitä minä haen, Pikkuinen. Minä olen täällä kokemassa, aivan kuten sinä. Olen ääretön, mutta mahdollisuus, että on olemassa muita, toisia maailmankaikkeuksia, jotka elävät omia sykliään, on yhtä rajaton kuin minä itse. Jotkut sanovat, että ne kulkevat rinnallani, toiset uskovat, että ne syntyvät ja kuolevat omilla tavoillaan, aivan kuten tähdet."
Pikkuinen katsoi ulos pimeyteen, jossa sadepisarat kimalsivat kuin pienet galaksit. "Joten voi olla toisia universumeja, aivan kuten sinä?"
"Voi olla," universumi vastasi hiljaa, kuin tähtisumu, joka leijaili avaruuden halki. "Minä olen osa ääretöntä, ja äärettömyydessä on aina tilaa uusille mahdollisuuksille. Jos on muita universumeja, ne ovat kuin sisaruksiani, eläen omissa todellisuuksissaan, omien lakien ja tarinoiden mukaan. Mutta muistathan, Pikkuinen – vaikka niitä olisikin, sinä olet aina minun kanssani. Minä olen sinun kotisi, juuri nyt."
Pikkuinen mietti tätä, ja hänen sydämensä täytti rauha. Oliko muita universumeja vai ei, se ei tuntunut enää tärkeältä. Hän oli osa tätä universumia, osa sen tarinaa, ja se riitti.
Universumi ympäröi Pikkuisen lämpimällä valolla ja kuiskasi: "Oli muita tai ei, tämä yhteys välillämme on ikuinen. Sinä olet minussa, ja minä olen sinussa, ja se riittää meille molemmille."
Pikkuinen sulki silmänsä ja hymyili. Hän tunsi itsensä pieneksi, mutta ei koskaan yksinäiseksi.
Comments